Lahti

Lahden luonnossa voi kokea niin järvimaisemat, harjujen huiput, kallioiden näköalapaikat, kulttuurimaisemat ja kaupunkiluonnon, suot ja suistot sekä luonnontilaiset metsät.

Info

Yli 103 000 asukasta

11 retkikohdetta

17 luonnonsuojelualuetta

Etelä-Lahden maisema on suurpiirteistä

Lahden luonnossa voi kokea niin järvimaisemat, harjujen huiput, kallioiden näköalapaikat, kulttuurimaisemat ja kaupunkiluonnon, suot ja suistot sekä luonnontilaiset metsät. Lahden maisemassa näkyvä viimeisen jääkauden ja sen loppuvaiheen jäljet. Ensimmäinen Salpausselkä jakaa kaupungin itä-länsisuuntaisesti kahteen vyöhykkeeseen, pohjoispuolen Järvi-Suomeen sekä eteläpuolen Rannikko-Suomeen. Ensimmäinen Salpausselkä muodostaa itse Lahden kolmannen maisemavyöhykkeen. Länsiosaltaan tämä vyöhyke on laaja, metsäinen kangas. Idässä se koostuu sen sijaan kapeista harjanteista. Salpausselälle tunnusomaisia ovat myös lukuisat supat.

Salpausselän pohjoispuolen maasto, maaperä ja kasvillisuus ovat vaihtelevia ja maaston korkeus vaihtelee 90-160 metriin. Alueella on runsaasti luode-kaakkosuuntaisia jyrkkiä moreeni- ja kallioselänteitä, mutta myös savi- ja silttialueiden kapeita jokilaaksoja ja järvien kuivuneita lahdelmia. Rakentamaton alue on metsäistä, ja laajimmat peltoalueet sijaitsevat Sipurassa ja Koiskalassa.

Etelä-Lahden maisema on suurpiirteistä. Salpausselän eteläpuolella sijaitsevat Launeen ja Okeroisten laajat savi- ja silttipellot, jotka ulottuvat kaupungin rajalta aina Salpausselälle asti. Peltoalueilla korkeus merenpinnasta vaihtelee 80-100 metriin. Tasaisia peltoja halkovat jokilaaksot. Renkomäen harju, Liipolan, Kerinkallion ja Jokimaan kallio- ja moreeniharjanteet sekä Sokeritopan ja Kullankukkulan mäet tuovat vaihtelua maiseman tasaisuuteen.

Vesistöt

Salpausselkä on Lahden alueen pintavesien päävedenjakaja

Salpausselkä on Lahden alueen pintavesien päävedenjakaja. Sen pohjoispuoliset järvet, lammet ja purot kuuluvat Kymijoen, eteläpuoliset taas Porvoonjoen vesistöön. Molemmat joet virtaavat lopulta Suomenlahteen. Vesijärveen laskevat Merrasjärvi, Joutjärvi ja Joutjokea pitkin Palolampi. Joutjoessa virtaa myös Vesijärvestä peräisin olevaa Kymijärven lämpövoimalan lauhdevettä. Alasenjärvi Ahtialassa laskee Potilanjokea pitkin Kymijärveen, joka taas Nastolan järvien kautta liittyy Arrajoen myötä Kymijokeen. Porvoonjoki puolestaan saa alkunsa Salpausselän etelärinteiden puroista.

Sekä Salpausselän että Lehmuksen harjuun liittyy pienehköjä jyrkkärinteisiä suppalampia, kuten Mytäjäinen, Häränsilmä, Kintterönlampi, Valkealampi ja Sietikka. Suppalammet ovat jääkauden jälkeisistä sulavista jäälohkareista syntyneitä vesialtaita, jotka ovat suorassa yhteydessä pohjaveteen tai saavat vetensä ympäristön valumavesistä. Suppalammet ovat laskuojattomia.

Vesiensuojelu

Lahden järvet ovat kokeneet kovia ihmisen toiminnan aiheuttamien vedenlaadun ja eliöstön muutosten johdosta. Erityisesti Vesijärvi sekä Porvoonjoki ovat kärsineet pahoin jätevesistä, joita niihin on historian saatossa johdettu. Vesiensuojelulla ja jätevedenkäsittelyllä on kuitenkin ollut vaikutusta sekä Vesijärven eheyttämisessä että Porvoonjoen jätevesikuormituksen rajoittamisessa. 1990- ja 2000-luvuilla toteutetut Vesijärvi-projektit onnistuivat erityisen biomanipulaation avulla kunnostamaan järven nykytilaansa. Järvi tarvitsee kuitenkin jatkuvaa hoitoa. Vuonna 2007 perustettiin Päijät-Hämeen Vesijärvisäätiö, jonka perustivat vuonna Asikkalan kunta, Hollolan kunta Lahden kaupunki, Esan Kirjapaino Oy, Kemppi Oy ja Lahden teollisuusseura ry. Säätiö yhdistää julkiset ja yksityiset voimavarat turvaamaan Vesijärven ja sen valuma-alueen tutkimus-, kunnostus- ja hoitotyön rahoitusta. Säätiö kerää varoja tätä toimintaa rahoittavalle Puhdas Vesijärvi -ohjelmalle ja suunnittelee pitkäjänteisesti järven kunnostustoimenpiteitä ja laatii rahoitusohjelman näiden toteuttamiseksi. Säätiö jakaa varat käytännön toimijoille toimenpiteiden toteuttamiseen, Vesijärven ja alueen muiden pienten järvien hoitoon.

Porvoonjoki on valtava haaste vesiensuojelulle. Se toimii edelleen keskitetysti koko alueen jätevesikanavana Suomenlahteen, joten tilanteen ratkaiseva paraneminen vaatii usean kunnan yhteistyötä. Myös Lahden pienvesien kohdalla on havaittu samanlaista kehityskaarta; ensin vesistö on likaantunut, mikä on alkanut haitata käyttökelpoisuutta, minkä jälkeen on ryhdytty kunnostustoimenpiteisiin, jotka ovat onneksi yleensä johtaneet hyviin tuloksiin. Ongelmia on ollut niin Joutjärvellä, Kymijärvellä, Mytäjäisissä, Alasenjärvellä kuin Merrasjärvelläkin. Nykyisin pikkujärvien hoidossa käytetään usein siirrettävää hapetinta, joka voidaan viedä tarvittaessa pahimmasta happikadosta kärsivälle järvelle.

Pohjavesi

Maaperän tai kallioperän avoimet tilat täydellisesti täyttävää vettä kutsutaan pohjavedeksi. Se muodostuu pintavesistä, jotka joko imeytyvät maaperän läpi tai virtaavat kallioperän rakoihin. Pohjavettä esiintyy lähes kaikkialla, mutta parhaiten sitä muodostuu maaperän hyvin vettä johtavissa sora- ja hiekkamuodostumissa tai kallioperän ruhjevyöhykkeissä. Salpausselän kaltaiset jääkauden kasaamat suuret reunamuodostumat sekä harjut ovat pohjaveden parhaita muodostumisalueita. Tällaisia alueita kutsutaan pohjavesialueiksi. Sora- ja hiekkamuodostumissa pohjavesi voi olla kymmenienkin metrien syvyydessä, kymmeniä metrejä paksuihin hiekka- ja sorakerroksiin varastoituneena. Osa pohjavedestä muodostuu imeytymällä Vesijärvestä Salpausselän läpi. Lahtea halkoo myös lähes pohjois-eteläsuuntainen kallioperän ruhje, jonka pohjalle kerrostuneet hiekka ja sora kuljettavat pohjavettä ja Vesijärvestä suotautuvaa pintavettä pohjoisesta kohti Launetta. Salpausselät toimivat pintavesien lisäksi monin paikoin myös pohjavesien vedenjakajina. Pohjavettä purkautuu monin paikoin Salpausselkien ja harjujen juurille lähteiksi. Tällaisten alueiden ja lähdepurojen ympärillä viihtyy yleensä monipuolista kasvillisuutta.

Lahden maankuulu vesijohtovesi on kokonaan pohjavettä. Vedenottamoita on Lahdessa useita pitkin ensimmäistä Salpausselkää sekä Kunnaksessa ja Renkomäessä. Päivittäin näiltä asemilta pumpattu vesimäärä on yhteensä noin 17 miljoonaa litraa.

Luonnon vesikierron häiriöttömän kulun kannalta tärkeiden pohjavesialueiden suojelu maaperää voimakkaasti muuttavalta toiminnalta on välttämätöntä. Pohjaveden muodostumisen kannalta pohjavesialueiden säilyttäminen laajoina metsäisinä alueina on paras ratkaisu.

Geologia

Jääkausi jättänyt jäljet

Lahden seudulla näkyvät erityisen voimakkaasti jääkauden jättämät jäljet. Kaupunkia luonnehtivat yhtäältä Salpausselän reunamuodostumat, toisaalta kaakko-luodesuuntaiset harjut. Myös silokalliopaljastumat ja niiden uurtumat kertovat jäämassojen kulkusuunnasta. Jääkaudella on ollut merkityksensä myös kaupungin maaperän muodostumisessa.

Kivennäismaalajit

Kun mannerjäätikkö eteni Skandinavian vuoristoalueelta, se louhi samalla kalliosta irti ainesta, murskasi sen ja jauhoi osan hienoksi kivipölyksi. Kaikki aineis sekottui ja puristui valtavan jäämassan alla tiiviiksi pohjamoreeniksi, joka peittää nyt Lahden pohjoispuolisella alueella kallioperää ja eteläosien mäkiä lähes kokonaan. Moreeniaineksen suurimmat kivet ovat jäätikön sulaessa huuhtoutuneet ja komistavat maisemaa suurina siirtolohkareina. Lahdessa siirtolohkareita voi nähdä esimerkiksi Salpausselällä ja Levon hautausmaan tienoilla. Niemenkadun asuinalueen keskelle jäänyt järkäle kuuluu yksittäisistä siirtolohkareista kaupungin tunnetuimpiin.

Salpausselkä kasautui sulavan mannerjään reunan eteen noin 12 000 – 12 500 vuotta sitten, jolloin jään kutistuminen pysähtyi 200 vuodeksi. Sen pohjoisreuna on pitkälti moreenia, mutta pääaines on jäätikköjoissa hioutunutta ja jäänreunan edessä olleeseen veteen lajittunutta soraa ja hiekkaa. Lahden eteläosissa on useiden kymmenien metrien paksuisia savikkoja, jotka ovat syntyneet jäätikköjokien mukana alueelle kulkeneista ja sinne laskeutuneista hienoimmista aineksista. Esimerkiksi Pyhättömän-Niemen pitkittäisharju on muodostunut aikanaan jäätikön railoon tai tunneliin kerrostuneesta ja lajittuneesta sorasta ja hiekasta. Pitkittäisharjut noudattelevat luode-kaakkoissuuntaa.

Eloperäiset maalajit

Eloperäiset maalajit ovat syntyneet jääkauden jälkeen, kasvien hajoamattomista jäännöksistä. Kaikkein heikoiten hajonnutta eloperäistä ainetta on happamuuden ja hapettomuuden vuoksi heikon bakteeritoiminnan suoturve, jonka seasta voi löytää esimerkiksi vuosikymmneniä vanhoja puunrunkoja. Tärkeimmät turvealueet ovat Linnaistensuo, Luhdanjoen laakso, Kintterönsuo ja Kilpiäistenpohja. Turvetta on käytetty mm. energiantuotannossa polttoaineena.

Kangasmetsien moreenikerrosta verhoaa kangasturve, joka on jo osittain hajonnutta ja samalla suoturvetta ravinteisempaa. Kariniemen ja Mukkulan Ritamäen lehtometsien maalajina on lehtomulta, joka on pisimmälle hajonnutta ja samalla ravinteisinta. Lehtomullassa on matojen muokkaustyön ansiosta myös kivennäisperäistä ainesta.

Lajit

Lahden sijainti erilaisten luonnonmaantieteellisten maisematyyppien raja-alueella luo perustan monipuoliselle eliöstölle. Lahden luonnonsuojelualueet ja monimuotoisuuskohteet ovat monilajisia luonnon aarreaittoja.Ne ovat edustava valikoima elinympäristöjä, kuten erilaisia vanhoja metsiä, soita, lintuvesiä ja niittyjä.

Suojelualueiden suppeaa pinta-alaa täydentävät kaupungin viheralueet, joista useita on hoidettu luonnonarvoja kunnioittaen ja säästäen. Monille vanhan metsän lajeille kaupungin vanhat metsiköt antavat vielä turvaa tehokkaan metsätalouskäytön supistaessa elinalaa muualla. Kaupunkien luontoalueiden käyttöpaine on toisaalta suuri, mikä vaikuttaa monien eliöiden elämään.

Eläimet

Lahden monipuoliset ja erilaiset elinympäristöt ovat tarjonneet tilaa myös rikkaalle eläimistölle. Vakituisen lajiston lisäksi tavataan satunnaisia vieraita, etenkin lintuja ja perhosia.

Selkärangattomat

Selkärangattomia eläimiä on kaikkialla. Osa lajeista on niin pieniä lajeja, ettei niitä näe ilman apuvälineitä, suurimmat puolestaan huomiota herättäviä, kuten isoimmat perhoset, korennot ja esimerkiksi ukkoetana.

Lahdesta on useista selkärangattomien ryhmistä vain hajatietoja, ainoastaan suurperhosten ja sudenkorentojen kohdalla tiedot ovat hyvät. Huomattava osa tuoreimmista selkärangattomia koskevista havainnoista on koottu viime vuosina tehdyissä luonnonsuojelualueiden eliöselvityksissä.

Lahdesta on tavattu viime vuosina useita uhanalaisia ja silmälläpidettäviä harvinaisia perhosia. Näihin kuuluvat esimerkiksi lustehitukoi, lehmuspikkumittari, kaunokirjokoi, lehtotikkukoi sekä kirjojuuri- ja vyöneilikkayökkönen.

Linnaistensuo on Lahden seudun suoperhosten paras esiintymispaikka, siellä on tavattu Etelä-Suomen 51 ainoastaan suolla tavattavasta lajista peräti 36. Näihin kuuluvat harvinaiset suontarhayökkönen, rämelehtimittari ja muurainhopeatäplä.

Helposti tunnistettavista päiväperhosista haapaperhonen on viime vuosina palanut Lahteen pitkän poissaolon jälkeen.

Nykyisin esimerkiksi neitoperhonen on yleinen, kun se vielä 1970-luvulla oli harvinainen vaeltaja. Näyttävistä vaeltajaperhosista tavataan Lahdessa amiraaleja ja pohjoisafrikkalaista ohdakeperhosta, jonka kanta voi olla melko runsaskin. Eteläisestä, huomiota herättävästä pääkallokiitäjästä tehtiin kaksi havaintoa Lahdessa vuonna 1995.

Lahden erilaiset vesistöt ja kosteikot elättävät joukon korentoja. Uhanalaisista ja harvinaisista lajeista on tavattu lummelampi-, sirolampi- ja täplälampikorento.

Kuoriaisten esiintymistiedoista tuoreimpia ovat Ritamäen luonnonsuojelualueella tehdyt selvitykset. Muiden luontoarvojensa lisäksi alue on myös harvinaisten kuoriaisten tyyssija. Vuoden 2002 selvityksessä löytyi yksi uhanalainen ja kaksi silmälläpidettävää lajia.

Kotilot ja simpukat kuuluvat nilviäisiin. Kotiloista näyttävin on kuoreton ukkoetana, jonka on arvioitu levinneen tasaisesti Lahden seudulle. Sitä näkee kuitenkin harvoin, sillä sen yksilömäärät ovat pieniä ja liikkuvuus vähäistä. Suuret ukkoetanat venyvät pisimmillään parinkymmenen sentin mittaisiksi. Ukkoetana on yleensä tumma, paras tuntomerkki on jalan alapuolen eli anturan kolmijuovaisuus, vaaleaa keskisarkaa reunustavat tumat reunasarat.

Kotiloista joka paikan lajeja ovat silo-, lasi-, ruskeakiilto- ja kaartiokotilo, joka on kenties maamme yleisin maakotilo. Monille etanan perusmalli on metsäetana, joka kasvaa yli viisisenttiseksi. Syksyisin niille maistuvat sienet kuten monille muillekin etanoille.

Lehtokotilo on lisääntynyt Lahdessa haitaksi asti. Kostealla säällä tuhatmäärin liikkuessaan kotiloita liiskaantuu paljon ihmisten ja ajoneuvojen alle. Torjuntatoimina on käytetty erilaisia mekaanisia keinoja, kuten pihojen siivousta. kasvillisuuden niittoa, pensaiden vesurointia ja puuston harventamista. Biologisena torjuntakeinona kotiloista kärsineen Kivimaan Vesteråsiin on tehty aitaus lampaille, jotka ovat joinain vuosina laiduntaneet kotiloiden elinympäristöjä. Tämä on vähentänyt nilviäisten vaatimaa kosteutta, suojaa ja ravintoa.

Lehtokotilon luontaisia vihollisia ovat mäyrä. siili, myyrät ja rastaat. Hyönteisistä esimerkiksi maakiitäjäiset ovat kotilon vihollisia.

Lehtokotilon kuori on halkaisijaltaan pari senttiä. Ruskeassa kuoressa on epäsäännöllisiä kellertäviä läiskiä sekä yksi tumma juova, joka voi puuttuakin.

Kalat

Vesijärvellä on pitkä historia kalavetenä, mikä on näkynyt niin hyvässä kuin pahassa. Järven kalarunsaus vaikutti siihen, että Vesijärven rannat asutettiin ensimmäisinä alueina Hämeessä. Järven luontainen rehevyys ja kirkas vesi olivat perustana arvokkaiden lahna-, ankerias-, kuha- ja muikkukantojen synnylle.

Vesijärven kookasta lahnaa pyydettiin tehokkaasti useita vuosisatoja. Jo 1600-luvulla mittavaksi käyneen kutukalastuksen pelättiin romahduttavan lahnakannan. Kutupyynnin rajoitukset jäivät tuloksettomiksi ja lahnojen väheneminen jatkui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Keisarillinen Vesijärven kalastussääntö kielsi lopulta kutukalastuksen, mutta lahnakannat olivat jo vaurioituneet.

Vesijärven muikun vähentyminen jyrkkeni 1900-luvun alussa, kun kutu epäonnistui useina vuosina peräkkäin. 1940-luvulla muikkukanta elpyi, mutta kärsi pahoin jälleen kun järvi saastui.

Lahnan ja ankeriaan jälkeen merkittävin saaliskala kuha katosi Vesijärvestä 1900-luvulle tultaessa lähes täysin. Ankeriaatkin vähenivät voimakkaan kalastuksen ja niiden ravintoeläimen ravun vähenemisen vuoksi. Pietarin radan valmistumisen myötä rapumarkkinat avautuivat Venäjän ylhäisöpiireihin, ja rapukanta romahtikin jo ennen rapuruton tuloa Suomeen. Ankerias jäi Kymijoen voimalaitosrakentamisen takia istutusten varaan, mutta nekin loppuivat vuonna 1971, kun istutuslupia ei enää saatu.

Hoitokalastus

Vesijärven särkikantojen voimistuminen kiihtyi likaantumisen ja rehevöitymisen seurauksena 1960-luvulla. Vuoden 1972 kalatalousselvityksessä särjen osuus Vesijärven kalabiomassasta oli vajaa puolet, mutta vuonna 1980 särkien osuus oli kohonnut jo 70 prosenttiin. Särkivaltaisuutta lisäsi osaltaan taloudellisesti merkittäviin suurikokoisiin petokaloihin kohdistunut kantojen kestävyyttä suurempi valikoiva kalastus. Petokalojen osuus kalastosta väheni jatkuvasti. Kalaston epätasapaino vaikutti ilmeisesti haitallisesti järven koko luonnontalouteen ja lisäsi rehevyydestä johtuvia haittoja.

Kalaston vääristymään puututtiin 1980-luvulla, jolloin aloitettiin särjen kutupyynti ja troolaukset. Vuosina 1989-1993 pyydettiin pelkästään Enonselältä troolilla yli 1000 tonnia särkeä ja kuoretta. Pyynnin ansiosta särkikanta saatiin putoamaan neljännekseen aiemmasta. Troolauksen lopettamisen jälkeen on vuodesta 1994 jatkettu järven tilaa ylläpitävää hoitokalastusta, jonka tarkoitus on estää särkikannan lisäkasvu. 2000-luvun alussa Vesijärvellä käynnistettiin kaksi hanketta, Vesijärvi II– ja Vesijärven Kajaanselän ja sen lähialueiden biomanipulaatioprojekti, joilla kyettiin vähentämään särkikantaa, ravinnekuormitusta ja lopulta myös leväkukintoja. Biomanipulaatiolla tarkoitetaan järven kunnostusta, jossa tehokalastetaan särkeä ja istutetaan särkeä syöviä petokaloja.

Vesijärvi II- projektissa hoitokalastuksen kohteena oli Enonselkä ja Paimelanlahti kun taas Vesijärven biomanipulaatioprojektin toiminta-alueena oli Vesijärven pohjoisosa: Laitialan-, Komon- ja Kajaanselkä. Hoitokalastusprojektit toteutettiin vaiheittain siten, että vuonna 2002 tehostettiin Enonselän, vuonna 2003 Laitialanselän, vuonna 2004 Komonselän, vuonna 2005 Kajaanselän ja vuonna 2006 jälleen Enonselän hoitokalastuksia.

Tehostettu hoitokalastus on ollut keskeisin menetelmä rehevöitymisen ehkäisyssä viime vuosina. Siitä vastaa Vesijärvisäätiö yhdessä Lahden seudun ympäristöpalveluiden kanssa. Hoitokalastuksella voidaan parantaa veden laatua niin, että se turvaa järven vaativan virkistys- ja kalastuskäytön, edesauttaen myös elinkeinokalataloutta ja kalastusmatkailua. Tehostetulla hoitokalastuksella voidaan vähentää järvien rehevöitymistä sekä oikaisemaan rehevöitymisen kuluessa vääristynyttä kalaston rakennetta. Ensiarvoisen tärkeää työtä tekevät ammattikalastajien lisäksi talkookalastajat.

Vesijärven petokalakantoja on vahvistettu istuttamalla kuhia, järvilohia, järvitaimenia ja toutainta. Peruskunnostus on kohentanut myös hauki- ja madekantoja. Vesijärveen on sittemmin istutettu uudestaan myös ankeriaita.

Vesijärven kaloista tehdyt jäämäanalyysit ovat antaneet lohdullisia tuloksia, ja elohopea- ja lyijypitoisuudet ovat vähentyneet, ja aiemmin rehevyydestä johtuneet mutamaamaiset makuvirheet kadonneet kokonaan. Lisätietoja hoitokalastuksesta ja Vesijärven tilasta saat Vesijärven ystävien kotisivuilta osoitteesta www.vesku.net.

Linnut

Lahden pesimälinnuston esiintymistä on seurattu 1960-luvulta lähtien. Kiinnostuksen kohteena olivat aluksi tietyt linturyhmät, kuten tikat ja ns. yölaulajat, mutta myöhemmin seuranta laajeni muihinkin linturyhmiin. 1998-1999 tehtiin koko kaupungin pesimälajiston kattava ensimmäinen lintuatlaskartoitus ja 2009-2011 se uusittiin.

Lisäksi Lahdessa on tehty useita eri kohdealueiden ympäristöselvityksiin liittyviä linnustoselvityksiä. Selvitysten tekijät ovat olleet Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen jäseniä. Selvitysten ohella tieto Lahden pesimälinnustosta ja muutonaikaisesta linnustosta on karttunut ja lisääntyy edelleen myös yhdistyksen jäsenten jatkuvan retkeilyn ansiosta.

Pesimälinnusto

Ensimmäisen lintuatlaskartoituksen aikaan Lahdessa pesi varmasti tai todennäköisesti 125 lintulajia, toisen kartoituksen aikaan jo 144. Laajimmin levinneet lajit olivat peippo, pajulintu, räkättirastas, talitiainen, vihervarpunen, varis, punakylkirastas, punarinta, lehtokerttu ja kirjosieppo. Kaupungin harvinaisimpiin pesimälajeihin kuuluvat esimerkiksi kuikka, kaulushaikara, kyhmyjoutsen, liro, punajalkaviklo ja nokkavarpunen.

Joinain vuosina ne saattavat puuttua kokonaan. Satunnaisimpia pesimälajeja Lahdessa ovat olleet esimerkiksi mustaleppälintu, harmaahaikara ja jouhisorsa.

Lahden pesimälinnustossa esiintyviä uhanalaisia lajeja ovat atlaskartoitusvuosien havaintojen mukaan rastaskerttunen, pikkutikka, peltosirkku, käenpiika, naurulokki, tiltaltti ja turkinkyyhky (Suomen lajien uhanalaisuus 2000 -raportin mukaan). Lisäksi pohjantikka on luokiteltu Hämeessä uhanalaiseksi. Naurulokkiyhdyskunta on vahvistunut Vesijärven sataman aallonmurtajalla ja nyt paikalla on yksi Suomen suurimmista kolonioista. Muualla Vesijärvellä naurulokki on vähentynyt huomattavasti. Turkinkyyhkyn kanta puolestaan lienee hävinnyt kokonaan Lahdesta.

Suomen silmälläpidettävistä linnuista Lahdessa tavataan seuraavat lajit: kaulushaikara, ruskosuohaukka, nokkavarpunen, ruisrääkkä, käki, tuulihaukka, pikkusieppo, pikkulepinkäinen, isolepinkäinen, kivitasku, sääksi, varpunen, mehiläishaukka, pohjantikka, harmaapäätikka, pensastasku, kottarainen, teeri ja metso.

EU:n erityissuojelua vaativista lajeista Lahden ensimmäisessä kartoituksessa tavattiin 30 lajia. Näistä monet ovat myös Suomen silmälläpidettävien luettelossa.

Vanhan metsän indikaattorilajit ovat luonnon- ja ympäristönsuojelun kannalta tärkeitä, koska näiden lajien runsaus kertoo metsien tilasta. Vanhan metsän indikaattorilajeista Lahden atlaskartoituksissa on havaittu metso, puukiipijä, kulorastas, pohjantikka, palokärki, varpuspöllö, kanahaukka, idänuunilintu ja pikkusieppo.

Pesimälajistoltaan merkittävimpiä alueita Lahdessa ovat Ritamäki, Luhdanjoen seutu, Kymijärven Huhdinpohja, Linnaistensuon-Kujalan alue, Karjusaaren-Kilpiäisten alue, Pesäkallio, Nikula, Kytölä, Neittyniemi, Enonsaari, Sipura ja Holma. Lahden keskusta-alueen tuntumassa olevat osittain luonnonarvoja vaalien hoidetut, vanhoja puita ja tiheikköjä sisältävät metsät tuovat monipuolista linnustoa lähelle keskustaa. Esimerkiksi Kiveriön-Metsäpellon alueen metsissä pesii paljon metsälajistoa, metsien pikkulintujen ohella mm. nuoli- ja varpushaukka sekä lehtopöllö.

Muuttajat

Lahdessa oli vuoden 2014 loppuun mennessä tavattu 267 lintulajia. Pesimälinnuston lisäksi Lahdessa näkee runsaasti muuttajia. Vesijärven sijainti lintujen muuttoreitillä tuo säännöllisesti etenkin syksyisin arktisia vesilintuja ja kahlaajia lähelle Lahden keskustaa. Monina syysmuuttopäivinä Vesijärveltä tulevat linnut suunnistavat suoraan kaupungin yli. Keväällä tavataan säännöllisesti muuttavia petolintuja, joiden matkan määrä on Pohjois-Suomessa ja Venäjällä. Esimerkiksi useita merikotkia käy Lahden ilmatilassa maalis-huhtikuussa ja syksyllä loka-marraskuussa.

Nisäkkäät

Tarkka-aististen nisäkkäiden tapaaminen on melko harvinaista. Suurin osa nisäkäshavainnoista perustuukin jälkiin ja jätöksiin. Tavallisimmin kaupunkilainen näkee oravan, siilin ja ilta- tai aamuhämärissä rusakon, joista osa elää tai ainakin vierailee säännöllisesti keskustan tuntumassa. Eteläiseen eliölajistoon kuuluvan rusakon alkuperäisempi vastine luonnossamme on metsäjänis. Se saattaa poiketa rakennetun kaupungin alueella, joka varsinaisesti on kuitenkin rusakon valtakuntaa.

Hyönteissyöjänisäkkäisiin kuuluvat siili, kontiainen, päästäiset ja lepakot. Siilin elämässä on monta vaaraa. Liikennekuolemat ovat huomattava kannan harventaja kaupungissa. Siilejä ovat vähentäneet myös ympäristömyrkyt ja rastasverkot. Suoja- ja talvehtimispaikkojen puute siistityissä pihaympäristöissä on lisäksi vienyt siilin elinpaikkoja. Siiliä voi auttaa pesälaatikolla, jollaisen voi tehdä itse tai ostaa.

Päästäisistä metsäpäästäinen on lähes joka paikan laji. Lahden seudulla esiintyvät lisäksi vesi- ja vaivaispäästäinen sekä mahdollisesti korpi-, idän- ja kääpiöpäästäinen. Kontiainen on melko yleinen rehevien metsien ja puutarhojen eläjä. Sen paikallaolon huomaa multakeoista. Myös vesimyyrän käytävänkaivuun tuloksena syntyy samantapaisia kasoja, mutta näissä reikä sijoittuu keon laidalle kun kontiaisen kasoissa reikä on kasan keskellä.

Lahdessa vuonna 2003 tehdyn selvityksen mukaan lepakoiden esiintyminen on runsainta Mukkulan-Kilpiäisten ja Kariniemen alueella. Villähteentien katulamppurivistöt houkuttelevat saalistelevia lepakoita, kaupungin keski- ja eteläosissa on myös omia keskittymiä. Hautausmaat, erityisesti Levon, ovat lepakoiden suosimia saalistuskohteita. Lisäksi vuonna 2009 tehdyssä selvityksessä huomattiin, että eteläinen Ämmälän alue on yksi koko Lahden lepakkorikkaimmista alueista.

Suomessa yleisin pohjanlepakko on myös Lahdessa ryhmänsä tavallisin laji. Isoviiksi-/viiksisiippalajiparin havaintoja vuoden 2003 selvityksessä tehtiin eniten pohjanlepakon jälkeen. Myös vesisiippa viihtyy Lahden rantaympäristöissä. Viitteitä on myös korvayökön esiintymisestä. Harvinainen ripsisiippa saattaisi myös elää Lahden seudulla.

Lahteen mahdollisesti eksyviä lajeja ovat vaeltajista kimo-, pikku- ja vaivaislepakko, ehkäpä isolepakkokin.

Liito-oravia asustaa Lahdessa vuosina 2002 ja 2003 tehtyjen selvitysten mukaan parillakymmenellä paikalla. Liitelijä on niukentunut nopeaa tahtia Suomessa, minkä vuoksi se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Se kuuluu myös EU:n luontodirektiivin II-liitteen erityissuojeltaviin lajeihin, koska Suomi on EU-maista ainoa, missä liito-oravia elää merkittäviä määriä.

Pelto-, metsä- ja vesimyyrä ovat Lahdessa yleisiä. Kantojen vaihtelu on ollut etenkin pelto- ja metsämyyrällä kato-, nousu- ja huippuvuosien vuorottelua, mutta viime vuosina jaksot eivät ole olleet selväpiirteisiä. Nopeasti lisääntyvä kenttämyyrä kuuluu myös Lahden nisäkäslajistoon. Keväällä pesimään alkaneen parin koko jälkeläismäärä voi syksyllä olla jopa sata. Harvinaisimpia Lahden pikkunisäkkäistä on koivuhiiri, joka horrostaa talven yli.

Hiiristä tavallisia ovat metsä- ja vaivaishiiri sekä ihmisasumuksissa elävä kotihiiri. Kotihiiri on rotan ohella todellinen kaupunkilainen. Kumpikin viihtyy myös ydinkeskustassa.

Amerikasta 1900-luvun alussa tuotu piisami lisääntyi ja levisi laajalle Suomen vesistöihin. Lahdessa melko kookas jyrsijä elää järvien lisäksi Porvoonjoessa. Piisamin kannanvaihteluista Lahden seudulla ei ole tietoa.

Petoeläimistä useimmat elävät rakennetun kaupungin ulkopuolella maaseutuympäristöissä. Näätäelämistä Lahden lajistoon kuuluvat lumikko ja kärppä, joista etenkin lumikko hyötyy myyrien huippuvuosista. Näätä esiintyy säännöllisesti Lahdessa, ja tulokaslaji minkki on tavallinen. Hilleri lienee kadonnut Lahden lajistosta, ainakin 1960-70 -luvun taitteessa niitä oli vielä Okeroisissa. Talvisin maatilojen rotilla ja hiirillä elänyt hilleri on kärsinyt navettojen rakennustekniikan paranemisesta. Se on joutunut myös minkinpyynnin sijaiskärsijäksi. Virtaaviin vesiin mieltyneellä saukolle ei Lahdessa ole kovin paljon tarjolla elinympäristöjä. Pääasiassa kaloilla elävän sukeltelija vierailee kuitenkin kaupungin alueella, esimerkiksi Porvoonjoella ja vieläpä Joutjoella Niemessä. Mäyriä tavataan harvakseltaan eri puolilla Lahtea maaseutuympäristöissä.

Kettu on Lahdessa tavallinen, osa niistä vierailee säännöllisesti omakotialueiden liepeillä. Vieraspedoista supikoira on yleinen. Suomessa suurpedot ovat ahmaa lukuun ottamatta levittäytyneet vähitellen entisille luontaisille alueilleen. Ympäristökunnissa ja jopa Lahden rajojen sisällä on tehty useita havaintoja sekä ilveksestä että karhusta.

Hirviä tavataan kaikissa Lahden metsissä. Keskikaupungille eksyneitä yksilöitä on toisinaan jouduttu paimentamaan syrjemmälle. Joskus kaupungissa liikkuneita hirviä on jouduttu lopettamaan. Suomeen 1930-luvulla istutettu pohjoisamerikkalainen valkohäntäpeura on menestynyt hyvin ja se on yleinen. Hirvieläinten uusin tulokas on metsäkauris, joka on levinnyt Suomeen luontaisesti Ruotsin kautta, osin myös Karjalan kannaksen. Kantoja on vahvistettu siirtoistutuksin, Lahtea lähin istutuspaikka on Hollola. Metsäkauris näyttää vakiintuneen Lahden lajistoon viime vuosikymmeninä. Kauriita elää ainakin kaupungin eteläosissa.

Sienet

Sienet ovat yksi eliökunnan päähaaroista kasvien ja eläinten ohella. Monimuotoisen ryhmän kirjo ulottuu mikroskooppisista edustajista isoja sienirihmastoja ja itiöemiä kasvattaviin lajeihin.

Kääväkkäistä tunnetuimpia ovat lahoavilla puiden rungoilla kasvavat käävät. Lahden silloinen valvonta- ja ympäristökeskus teetti vuonna 2004 metsäalueella selvityksen, joka paljasti reilusti toistasataa kääväkäslajia reilun puolentoista neliökilometrin alueella. Joukossa oli useita silmälläpidettäviä lajeja ja vanhan metsän ilmentäjälajeja eli indikaattoreita.

Lahden luonnonsuojelualueilla ja muissa vanhoissa metsissä elää useita mielenkiintoisia kääväkkäitä, esimerkiksi uhanalainen rustikka. Kokonaisuutena Lahden kääväkäslajistossa on vielä paljon selvitettävää.

Kääväkkäiden ohella muita sieniryhmiä ovat helttasienet ja tatit, johon ryhmään kuuluu suuri osa ruokasieninä tunnettuja lajeja. Edelleen muita sieniryhmiä ovat kupusienet, kotelosienet, ruostesienet, nokisienet, härmäsienet ja limasienet.

Lahden seudulta tunnetaan useita eteläisiä sienilajeja, kuten aasinkorva, pähkinämaljakas, keltakärpässieni, pähinärousku, silkkivalmuska, harmaatorvisieni ja isomalikka.

Kasvit

Lehdot

Lahden keskustan tuntumassa lähellä Vesijärven rantaa sijaitsevan Kariniemen rikas yli kahdensadan lajin putkilokasvilajisto koostuu erityyppisten kasvupaikkojen lajeista. Lehtokasveja on paljon, niistä merkittävimpiä ovat lehtotähtimö, kyläkellukka, mustakonnanmarja ja sudenmarja, sekä pensaista lehtokuusama ja koiranheisi. Lehtopuista Kariniemessä kasvavat metsälehmus, vaahtera ja villiintyneet vuorijalava, saarni, ruotsinpihlaja ja tammi.

Mukkulan Ritamäen luonnonsuojelualueen aitoja lehtokasveja vaateliaammasta päästä ovat esimerkiksi lehto-orvokki, pähkinä, mustakonnanmarja ja lehtoleinikki. Ritämäestä puuttuu sitä kosteampien lehtotyyppien lajeja, joista esimerkiksi mustaherukka ja kotkansiipi löytyvät mm. Merrasjärven itäreunan puronvarresta. Launeella ja Okeroisissa Porvoonjoen ja sen lähdejokien varsilla on lisää lehtokasveja: lehtopalsami, lehtotähtimö, mukulaleinikki, tesmayrtti, keltavuokko, korpinurmikka, kullero ja pystykiurunkannus.

Mosaiikkimaisesti erilaisia metsätyyppejä sisältävä Pesäkallion alue on monien lehtolajien tyyssija. Kotkansiipi, musta- ja punaherukka, velholehti kuuluvat näihin. Kuivemmilla lehtorinteillä viihtyvät mm. heinäkasvit lehtonurmikka ja mäkilehtoluste.

Kangasmetsät

Lahden karuimmat metsätyypit ovat puolukkatyypin männikköjä Salpausselällä ja muilla korkeilla paikoilla. Useita kangasvuokon kasvupaikkoja joutunut asutuksen alle. Laji on kärsinyt myös asutuksen myötä lisääntyneestä maaston kulumisesta ja poiminnasta, toisaalta se sietää varsin hyvin metsänhakkuita. Kangasvuokko on ollut 1952 lähtien rauhoitettu. Sydänkankaalla on kangasvuokon kasvupaikka rauhoitettu luonnonsuojelualueena, jonka tavoitteena on säilyttää paikan kannan elinolot muuttumattomina.

Kuivan paikan lajeista kangasajuruoho viihtyy Radiomäellä ja sen itäpuolella. Radiomäeltä on löydetty myös kangaskeltaliekoa.

Tuoreiden kangasmetsien lajisto on karuja runsaampi. Yövilkka ja tähtitalvikki viihtyvät kosteissa vanhoissa metsissä. Ne ovat huvenneet nopeasti kaupunkialueella.

Pesäkallion luonnonsuojelualueen erittäin monipuolisessa metsätyyppivalikoimassa on kuivien puolukkatyypin kankaiden lisäksi mustikkatyypin, käenkaali-mustikkatyypin ja käenkaali-oravanmarjatyypin metsiä. Näillä kankailla tavallista lajistoa ovat metsätyyppien nimissä esiintyvien tunnuslajien lisäksi esimerkiksi metsämaitikka, metsäkurjenpolvi, metsätähti, heinäkasveista metsäkastikka, metsälauha ja sanikkaisista metsäalvejuuri ja hiirenporras.

Suot

Valtakunnallisesti merkittävä Linnaistensuo on edustava keidassoiden peruslajiston kasvupaikka. Luonnonsuojelualueeksi rauhoitetun suon hallitseviin lajeihin kuuluvat suon reunojen ja muiden osien rämetyypeillä variksenmarja, suopursu, juolukka, vaivaiskoivu, suokukka ja kanerva. Peruslajeja ovat niin ikään tupasvilla, hilla ja isokarpalo. Myös pyöreälehtikihokin tarkkasilmäinen löytää rahkasammalikosta.

Kosteissa avoimissa rimmissä kasvaa esimerkiksi mutasaraa, leväkköä, suokukkaa ja isokarpaloa. Luonteenomaisimpia suokasveja ovat tietenkin rahkasammalet, joita Linnaistensuolla on määritetty viitisentoista lajia.

Kaikkiaan Linnaistensuolla on eroteltu 22 erilaista suotyyppiä. Jaottelu perustuu kasvilajiston erityispiirteisiin suon eri osissa.

Monipuolista suokasvistoa löytyy myös Lahden monilta pikkusoilta. Nevareunuksilta voi hyvällä onnella löytää harvinaistuneen suovalkun, joka kuuluu kämmekkäkasveihin. Harvinainen nevaimarre on myös tavattu. Itä-Suomessa tavallinen rämevarpu vaivero kuuluu lajistoon, mutta Lahdesta länteen se on jo niukka.

Ranta- ja vesikasvit

Rantakasvien elinpaikkoja Lahdessa ovat Vesijärven ja muiden järvien rantaluhdat sekä Porvoonjoen erityyppiset rannat. Porvoonjoen rantamia hallitsevat monin paikoin keskikesän kukinta-aikana mesiangervojen laajat kasvustot, paikoin rantakukan puna ja ranta-alpin keltainen väri tuovat vaihtelua angervojen kellanvalkeaan yleisvärin joukkoon. Porvoonjoen rannalla kasvaa jonkin verran rantatädykettä, joka on melko tavallinen Uudellamaalla, mutta puuttuu suuresta osasta Järvi-Suomea. Kilpiäistenpohjan luhdan kasveihin kuuluvat esimerkiksi terttualpi ja kurjenmiekka, vesitatar ja märissä painanteissa elävät pikku- ja rimpivesiherne.

Vesijärvi on vesikasvistoltaan yksi Suomen runsaslajisimmista järvistä. Lahden alueella Kilpiäistenpohjassa veden pintaa peittävistä kelluslehtisistä kasveista tutuimpia ovat isoulpukka ja pohjanlumme sekä uistinvita ja vesitattaren vesimuoto. Vesijärven Enonselän veden laadun parantumisen myötä myös järvisätkin on palannut. Irtokellujista kilpukka kasvaa etenkin ojissa ja allikoissa, samoin pikku- ja isolimaska.

Ilmaversoisista kasveista silmiinpistävimpiä ovat järviruoko ja molemmat osmankäämimme, leveä- ja kapeaosmankäämi. Uposlehtisistä kasveista ruskoärviä vaatii kirkasta vettä. Järvisätkimen tapaan ruskoärviän kasvustot ovat merkki veden laadun parantumisesta.

Kalliot

Kalliokasvien kasvupaikoilla vaivaa usein vesipula. Yksivuotiset kevätkukkijat ehtivät monesti lakastua ennen kuin siemenet valmistuvat. Lahdessa kalliolajeihin kuuluvat mm. harvinaiset kalliohatikka ja kalliokohokki.

Haisukurjenpolvi kasvaa Lahdessa monin paikoin, kuten Niemenkallioilla ja Pesäkalliolla. Merkittäviä Lahden kalliolajeista ovat myös kesämaksaruoho, keto-orvokki, pölkkyruoho, ruotsinpitkäpalko, karvakiviyrtti ja mäkikuisma.

Häränsilmä

Lahden nimikkoeliö on häränsilmä, joka ei ole monelle tuttu, mutta melko helppo tunnistaa. Se on heinäkuussa kukkiva jäykkä, karheakarvainen harjukasvi. Lähes ehytlaitaiset lehdet ovat ruusukkeena, lehtien keskisuoni on tummanpunainen ja joskus lehdet ovat punatäpläisiä. Isoja keltaisia mykeröitä on yksi tai 2-3 joskus puolimetrisen varren päässä. Nimikkoeliön valinnassa häränsilmän kilpailijoina olivat Vesijärvellä runsas silkkiuikku ja tuttu talvilintu punatulkku. Kytkentä Häränsilmän lampeen oli eräs valinnan peruste.

Kulttuurikasvit

Tavalla tai toisella ihmisen myötä Suomen luontoon kotiutuneita kasveja on runsaasti. Monet niistä esiintyvät ihmisen muokkaamissa elinympäristöissä. Eräs tunnetuimmista ja harmillisimmista on pujo eli maruna, joka rehevöi runsaana tienvierillä ja ns. joutomailla. Lahden seudulla esiintyvä pujo kuuluu muinaistulokkaisiin, jollaisina pidetään ihmisen myötävaikutuksella ennen 1600-luvun alkupuolta levinneitä kasveja. Useat muinaistulokkaat ovat kaupunkilaisille tavallisia tuttavuuksia, kuten siankärsämö, koiranputki, seittitakiainen, peltoukonnauris, timotei, piharatamo sekä puna- ja valkoapila.

Uustulokkaiden, 1600-luvun alkupuolen jälkeen saapuneiden ryhmässä on myös monia tuttuja lajeja. Lahden seudulla tammi luetaan ihmisen toiminnan seurauksena levinneisiin lajeihin. Lehdoissa ja muilla rehevämmillä mailla yleisenä kasvava terttuselja on yleinen. Laji runsastumista on auttanut marjoja syövien lintujen kuljettamat siemenet. Uustulokkaisiin kuuluu myös hyvin voimakkaita lajeja, jotka syrjäyttävät helposti muita kasveja ja yksipuolistavat elinympäristöjä. Lahdessakin komealupiini on vallannut tienvieriä, joutomaita ja kulttuurimaisemia kaventaen vanhojen keto- ja niittykasvien elintilaa. Monin paikoin ongelmaksi on koitunut yli kolmemetrisiksi kasvavien jättiputkien villiintyminen, joka Lahden seudulla on pysynyt toistaiseksi paikoittaisena. Jättiputkikasvustot syrjäyttävät muita kasveja ja niiden myrkyllisyys voi aiheuttaa ihmisille kivuliaita rakkuloita ja ihottumaa, joita auringon ultraviolettivalo pahentaa.

Villiintyneiden koristekasvien ja viljelyjäänteiden ryhmään kuuluu myös voimakkaita lajeja. Sinänsä komea jättipalsami on tämän ryhmän lajeista ongelmallisimpia. Se on levinnyt paikoin reheviin puronvarsiin ja kosteikkoihin syrjäyttäen alkuperäisen lehtopalsamin.